Virkkauspsykologiaa/Psykovirkkaus

Testi: Mitä näet kuvassa? Näetkö värikkään Rorschachin musteläiskän, virkatun kappaleen vaiko jotain ihan muuta?

Kun on kulkenut sellaisen matkan, mitä minä olen osakseni saanut, ei ole ihme, että oman elämän realismikortit alkavat jossain kohdin näyttää hyvinkin synkiltä. Silti mahdottomassakin piilee aina mahdollisuus, joten luovuttaa ei kannata, sanoo sitten vaikka minkäkin musteläiskätestin tulos mitä tahansa.

Kokemukset, silloin kun ne tuppaavat olemaan huonoja, ruokkivat eksistentiaalista kriisiäkin. Mikä onkaan elämän, saati minun itseni tarkoitus tässä kaikessa järjettömyydessä? Elämä on lopulta melkoisen absurdi juttu. Ja niin on kyllä koko ihminenkin, jos kokonaisuutta tarkemmin pysähtyy ajattelemaan.

Sen olen oppinut nyt vahvasti, että mikä tahansa asia herättää innostusta ja mielenkiintoa, voi se antaa mielekkyyttä omaan elämään ja olemiseen, kaikessa tarkoituksettomuudessakin. Ei virkkauskaan ole elämäni tarkoitus ja päämäärä, mutta se on upea työkalu, joka kykenee kypsyttämään sisimpääni iloa ja uteliaisuuttakin. Sitä uteliaisuutta, jonka matkani varrella kadotin. Sitä, että aamulla herää uteliaana katsomaan mitä uusi päivä tuo mukanaan: ”Mitäs minä tänään onnistun luomaan?”

Virkkaus antaa mielekkyyttä elämän tarkoituksettomuuteen ja tavallaan luo harmonista järjestystä kaikkeen kaoottiseen järjettömyyteen, parantaen hellästi myös eksistentiaalisen kriisin.

Ihmismieli on hyvin hauras kapistus. Silti se on samalla varsin vahva, sitkeä ja elastinen. Sitkeyden huomaa parhaiten ehkä vasta sitten, kun mieli on riittävän monta kertaa pirstoutunut atomeiksi ja kokenut lukuisia uudelleen rakentumisia. Mieli on myös alati muuttuva, kehittyvä ja kypsyvä. Voiko mielen haurautta vahvistaa? Kyllä voi, mutta se vaatii tutustumista omaan ajatusvirtaan ja kykyä pysähtyä kuulemaan nekin ajatuksensa, joita syntyy kaikessa hiljaisuudessakin. Silloin, kun tietoisesti ei ajattele mitään.

Sairaushistoriani psykiatrian saralla on pitkä ja raskas. Pitkän tien olen kulkenut myös siinä, että olen terapioinut itse itseäni kirjoittamisen avulla. Ilman kirjoittamista tuskin enää olisin tässä ja hengittäisin. Kirjoittaminen on myös auttanut minua ymmärtämään itseäni ja mieleni koukeroita. On sääli, että ihminen voi sairastaa Suomessa vakavasti lähes kaksi vuosikymmentä, mutta jäädä tyystin ilman asianmukaista terapiaa. Silloinkin, kun yksi upea lääkäri lopulta tiedosti psykoterapian tarpeeni, en sitä kuitenkaan saanut. Työkyvyttömyyseläkkeellä olevaa ei kannata kuntouttaa, koska eihän ihminen tuolloin enää ole yhteiskunnallisesti tuottava yksilö.

Puolen vuoden musiikkiterapiajakso on ainoa terapia, mitä milloinkaan olen saanut. Se oli kyllä huikea kokemus! Musiikki on minulle tärkeää ja pianonsoittoakin harrastan luovasti säveltäen ja korvakuulolta. Olisi ollut upeaa jatkaa tätä terapiaa, mutta Kelan mielestä terapiakriteerini eivät täyttyneet. Ei näköjään riitä, että mieli poksuu toistamisiin psykooseihin asti. Mitähän pitäisi tapahtua, että ne kriteerit täyttyisivät?

Jos on jäänyt vaille psykoterapiaa ja löytää oman terapiansa virkkauksesta, niin kutsutaanko tätä toimintaa tällöin psykovirkkaukseksi?

Suljetut osastot ovat tulleet minulle valitettavan tutuiksi. Siellä olen myös lähes joka kerta jossain kohdin tehnyt käsitöitä. Eräällä kerralla päädyin luomaan elämäni ensimmäisen torkkutilkun. Samalla tämä oli myös ensimmäinen harjoitteeni isoäidinneliöstä. Torkkutilkun lahjoitin hoitojaksoni lopuksi osaston käyttöön. Ajattelin, että ehkä joku hyötyy torkkutilkkuni väreistä ja saa kokea edes jonkinlaista terapeuttista ja eheyttävää vaikutusta sen myötä. Oliko tämä tilkkulahja kiitokseni hyvästä hoidosta? Se oli ehkä kiitos siitä, että palauttivat minut jälleen yhteiskuntakelpoiseksi, mutta onko se lopulta hoitavaa? Varsinkaan silloin, kun hoitokeinot aiheuttavat niin syviä traumoja, että niistä ei välttämättä milloinkaan voi kokonaan toipua.

Ensimmäinen torkkutilkkuni toimi siemenenä, joka alkoi synnyttää satoa. Aloitin kolmen peiton projektin, joka on poikinut ajan saatossa lisääkin peittoja, kaikki eri värisiä. Torkkutilkkujakin on syntynyt jokunen.

Näitä värikkäitä terapiapeittoja minä virkkasin usein pää tyhjänä. Toisinaan tuntui siltä, etten uskalla lopettaa virkkaamista: ”Jaksanko kohdata niitä ajatuksia, jotka minua odottavat virkkaamisen ulkopuolella?” Aikanaan ne kuitenkin oli kohdattava ja työstettävä oma ajatusmaailma uuteen uskoon syvän eksistentiaalisen kriisinkin keskellä. Onnistuin kyllä tässä ajatusprojektissani, mutta elämästäni tuntui puuttuvan mielekkyys. Vasta kun neuloosi puraisi minua toden teolla, aloin kulkea kohti mielekkäämpää elämää. Sellaista mielekästä elämää, joka aiemmin oli tuntunut jo mahdottomuuteen tuomitulta. Sitä voi pitkäänkin elää näennäisesti elämää, joka ulospäinkin näyttäytyy olevan ihan okei, mutta sisältä ihminen voi kuitenkin olla täysin tyhjä. Sitä minä olin ollut ennen neuloosiani: Tyhjä ja loppuunkaluttu.

Ihmisen sisäsyntyiset selviytymismekanismit ja dissosiaatio perustuvat hyvin pitkälti luovuuteen. Tiedostamattomaankin sellaiseen. Olen matkani varrella usein pohtinut, miten kaiken sen energian, mitä esimerkiksi psykoosi pitää sisällään, voisi kohdentaa toisin. Ja voisiko tuota energiaa jotenkin jopa hyödyntää? Kirjoittaminen on ollut itselleni todella hyvä apuväline kaiken koetun koostamiseen, enkä siitä tuskin koskaan tule luopumaankaan, mutta virkkaus, psykovirkkaus, se tuntuu hyödyntävän sellaisia luovuuden osia minussa, jotka asuvat jossain tuntemattomassani. Siellä, missä asuvat niin rajaton kauneus kuin rajaton rumuuskin. Minun mustani ja minun valkoiseni, sekä kaikki sävyt näiden välillä.

Luovuus itsessään on aina rajatonta energiaa. Jos ajatellaan, että psykoosikin on yhdenlainen luova sisäinen selviytymiskeino silloin kun rajallinen tietoisuus ei kestä mielen kantamaa kuormaa, niin tällöin syntyy yhteys tuohon tuntemattomaan rajattomaan. Virkkaus on mitä parhain raamittaja rajattomalle. En suinkaan ihmettele, että oloni on suljetulla osastollakin aina helpottanut silloin, jos olen saanut maalata, soittaa pianoa tai tehdä käsitöitä. Jokainen näistä raamittaa rajatonta luovuutta pienempiin ja paremmin hahmotettaviin muotoihin.

Luovuuteen voi rakastua rajattomasti. Tällainen rajaton rakkaus on kuitenkin turvallista. Luovuus tuskin milloinkaan voi vahingoittaa ihmistä. Päinvastoin. Luovuudella on hurjan eheyttävä vaikutus. Kun rajattomaan luovuusenergiaan lisätään rakkaus, on kaikki mahdollista. Juuri siksi minusta olisikin äärimmäisen tärkeää, että psykoosipotilaat, omaan tiedostamattomaan ja rajattomaan luovuusenergiaansa hukkuneet, saisivat hoidollisesti osakseen ennen kaikkea rakkautta ja luovia terapiakeinoja, jotka pala palalta voivat raamittaa näkyväksi sitä näkymätöntä toista todellisuutta, mihin ihminen on jotain muuta pakenemalla eksynyt ja kadonnut. Rakkautta ja luovuutta. Sitä tarvitsee psykoosipotilas. Ei kiduttavia äärihoitotoimenpiteitä, jotka voivat traumatisoida ihmisen todella vakavasti ja jättää vapisevaan sieluun elinikäisiä, parantumattomuuttaan kirkuvia haavoja.

Rakkaudesta luovuuteen ja virkkaukseen, minäkin hoidan omia parantumattomia haavojani, joita psykiatrisesta sairaanhoidosta olen saanut. Sanattomat ja mykät psykiatriset kidutustraumat minussa saavat näin ollen uuden muotonsa ja jostain hirvittävästä ja värittömästäkin voi syntyä kaunista, värikästä ja harmoniaa kantavaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: