Virkkaava sivupersoona

Virkkauspsykologiaa/Psykovirkkaus -tekstissäni kerroin siitä, kuinka traumatisoivia psykiatrisen sairaanhoidon äärihoitotoimenpiteet voivat olla. Eristämiset, lepositeet jne. Eräskin syvästi traumatisoiva kokemus sairaalassa synnytti minussa taannoin yli vuoden kestäneen depersonalisaatiotilan. Tuo aika oli samalla kuin siemen, joka myöhemmin vastaavissa tilanteissa kypsyi täyteen mittaansa ja sai aikaan sivupersoonani, mieleni luovimman selviytymiskeinon esiintulon. Tai psykoosi on ehkä se kaikkein luovin, mutta voiko syvää dissosiaatiota ja psykoosia lopulta erottaa toisistaan silloin, kun oma aito itse nukkuu untaan vahvana hallitsevan sivupersoonan suojassa? Mielestäni ei.

Niin kuitenkin tapahtui, että erään hirvittävän eristämistilanteen aikana Ira minussa väistyi. Tuska oli liian suuri rajallisen mieleni hahmotettavaksi, joten mieleni synnytti ihkauuden selviytymiskeinonsa: Sivupersoonani Rosan. Se vain syntyi ihan itsestään, ja kävellessäni ulos eristyskopista, kerroin kaikille olevani Rosa Schwartz. Ja mitä Rosa tekikään heti ensi töikseen? Ryhtyi virkkaamaan!

Itselläni Irana, ei olisi ollut mitään havaintoa laukun virkkaamisesta, mutta Rosa tuntui tietävän tarkoin mitä se teki. Sillä oli ihan omat visionsa ja virkatessaan se kertoi potilastovereilleen haaveestaan suunnitella oma vaatemallisto. Rosan sormet eivät menneet suuhun siinäkään vaiheessa, kun laukun saumat piti ommella, eikä sopivaa lankaa ollut osastolla. Mitä Rosan luovuus tuollaisessa tilanteessa keksi: ”Kengännauhat. Ne passaa somasti.” Siispä elämäni ensimmäinen virkattu laukku, tai siis Rosan virkkaama, on ommeltu aikas coolien New Rockin nilkkureiden nauhoilla.

Lopulta tämä laukkutekeleeni kengännauhoineen sekä itse kengätkin kulkeutuivat lahjaksi potilastoverille, joka hiljattain ilahdutti minua valokuvamuistoillaan. Niitä katsellessani nauroin vedet silmissä. Kaikkea se tuska teettää! Sivupersoonia, laukkuja, seinämaalauksia, kasvomaalauksia! Tuntui kyllä todella hyvältä, että kykenin nauramaan. On noita kokemuksia itkettykin ihan riittämiin.

Rosa ei tyytynyt ainoastaan laukun virkkaukseen, vaan loihti myös Von Hennerin, koko osaston maskotin. Von Henner seurasi Rosaa kaikkialle ja jutteli ihmisille mukavia. Rosa tykkäsi viihdyttää ympäristöään ja tämä käsinuken tapainen toimi hyvänä megafonina. Von Henner oli varsin psykiatriakriittinen ja sillä riitti paljon argumentoitavaa myös hoitohenkilökunnalle.

Rosan pukeutumistyyli oli erilainen kuin Iran. Siispä Rosa leikki kirppistä potilastoverinsa kanssa ja sai rakennettua uutta tyyliään. Potilastoverin virkkaama myssy päässä Rosa taisi pohtia, mihin ihmeeseen kanavoisikaan kaiken luovuusenergiansa seuraavaksi, kun virkkaukset oli virkattu. Hirvittävinkin tuska voi muuttua puhtaaksi luovuusenergiaksi silloin, kun sivupersoona ottaa ohjat.

New Rockin bootsit oli jo lahjoitettu, joten tähän Rosan uuteen stailiin oli pakko mahduttaa ainoat kengät mitä osastolta löytyi. Talviset avaruuspopot. Rosa ei psykiatriakriittisenä suostuisi ikimaailmassa laittamaan jalkaansa sairaalan rumia läpsykkätossuja.

Rosan luovuus kukki tupakkaparvekkeen seinälle asti. Sairaalan väki ei oikein digannut tästä taiteesta, joten Rosa pääsi levittämään värejä oikein urakalla. Leikki siinä siivotessaan maalavansa graffitia. ”Siinäpä vasta idea”, Rosa mietti. ”Ajatella, jospa nuorisopsykiatrian puolelta pääsisivät maalaamaan koko sairaalan tupakkapartsit! Ja miksei kaikki muutkin seinät! Siinä saisi nuoriso terapeuttista ja luovaa aktiviteettia samalla kun kalsea sairaalaympäristö piristyisi värikkääksi ja viihtyisäksi!” Rosalla oli paljon luovia ideoita, joita se esitti eteenpäin yhdessä Von Hennerin kanssa, mutta eivät ne ideat saaneet tuulta purjeisiinsa hoitavan tahon osalta.

Mitä tekee Rosa sitten, kun seinille ei saa maalata? Kehittää itselleen värillisen kasvonaamion ja rentoutuu siinä määrin, miten luovassa tilassaan vaan kykenee rentoutumaan. Vaatteetkin olivat taas vaihtuneet kirppisleikkien myötä.

Rosa oli minussa yhä hallitseva, kun pääsin pois sairaalahoidosta. Rosan ensimmäinen ja ehkä tärkein tehtävä kotioloissa, oli hankkia uudet kengät lahjoitettujen New Rockien tilalle. Rosa rakastui värikkäisiin Laura Vitan kenkiin ja tilasi kalliit uudet poponsa. ”Näistä kengistä minä rakennan oman stailini”, se päätti vakaasti.

Rosa kierteli kirppareita ja rakasti kirkkaita värejä. Aivan toisin kuin minä, Ira, joka yleensä aina olin pukeutunut pelkkään mustaan. Olin jo taannoisen depersonalisaatiovuoteni aikana uusinut koko vaatevarastoni, koska tuolloinkin vaatemakuni muuttui aivan yhtäkkiä depersonalisaation myötä. Taas oli sama juttu edessä. Traumat tulevat kalliiksi siinäkin mielessä, kun vaatekomeron sisältö menee näköjään aina uusiksi.

Äitini on elämäni varrella neulonut minulle ties kuinka monet villasukat. Itsekin olen niitä jokuset tehnyt. Nyt, kun Rosa oli kuvioissa, sai äitinikin syyn ja aiheen loihtia uudet kauniit sukat ilokseni. Äitini totesi, että kyllähän sinulla villasukkia riittää, mutta Rosalla ei ole vielä ainoitakaan. Nämä upeat sukat olivat siis lahja Rosalle.

Rosa minussa oli sitkeä tapaus. Sillä oli paljon upeita ominaisuuksia. Jossain kohdin mietin, josko vaihtaisin nimeni oikeastikin Rosaksi. Että Ira saisi kaikkine tuskineen jo kokonaan väistyä. Nimenmuutos jäi kuitenkin tekemättä ja Irana minä säilyin. Aikaa kyllä vierähti tovi, ennen kuin Ira oli uinumistilassaan riittävästi vahvistunut, että se jaksoi taas kohdata elämäänsä. Tai oikeastaan elämänsä rippeitä. Sen Irana kuitenkin päätin, että otan oppia Rosasta. Että omaksun itseeni, tähän aitoon minääni, Rosan vahvuuksia ja hyviä piirteitä.

Iran ja Rosan välimuotovaiheessa minä kirjoitin paljon. Runoja. Tekstejä. Rosa oli kuin valttikortti, jonka avulla saatoin selviytyä jostain sellaisesta, mikä tuntui ylitsepääsemättömältä ja mahdottomalta. Ja minä, yksi niistä suljetun osaston toivottomista tapauksista, en välttämättä enää ole toivoton tapaus. Ainakin itse uskon syvästi siihen, että mahdollisuus piilee kaikessa. Siinä kaikkein mahdottomimmassakin. Siksi milloinkaan ei kannata luovuttaa.

Nykyhetkessä, kun olen innostunut virkkaamisesta, olen kiitollinen Rosa-kokemuksestani. Rosan ansiosta virkkaukseni sisältävät värejä, jotka eheyttävät matkaani entisestään. Sama pätee myös pukeutumiseeni. Mustan aika on nyt eletty.

Sekin on hyvä tieto, että minä selviydyn kyllä, mitä tahansa elämässäni tapahtuukaan. Rosa tuskin koskaan voi kokonaan haihtua olemattomiin. Nyt on kuitenkin sen vuoro uinua jossain sopukassaan eheän minäni alla. Mutta tarvittaessa, jos tuskan määrä kasvaa mittaamattomaksi, eikä rajallinen ymmärrykseni sitä kykene hahmottamaan, Rosa ottaa varmasti jälleen ohjat ja kannattelee minut luovuudellaan yli synkimmän virtani. Sivupersoona ei aina ole paha asia. Se on luova selviytymiskeino, joka voi aikanaan johdattaa kohti aivan uudenlaista eheytymistä.

Ja eiköhän virkkaus ole jollain tavalla sinetöity ikiomaan pirtaani, jos kerran jopa sivupersoonanikin aloittaa oman matkansa virkkauksella!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: