Toinen mandalataulu & Öiset mietteet

Eilen sain toisen isoista mandaloistani, jonka tein itselleni tauluaihioksi, kehyksiin ja omalle paikalleen olkkarini seinälle. Kun katsoin taulua, tunsin sen olevan osa uutta kotiani. Sitä kotia, jota olen mielessäni sisustanut kesästä asti. Hieman harmittelin todellista seinäni väriä, harmaan ruskeaa, sillä haavevisioideni petrolinsininen seinä olisi korostanut mandalan sävyjä upeasti. Nyt oli kuitenkin tyytyminen siihen mitä on. Köyhän on vaikea toteuttaa kaikkia unelmiaan.

Petrolinsininen olkkarin seinä ja kodin uudelleen sisustaminen ei välttämättä ole minulle edes unelma. Onko minulla unelmia lainkaan, onkin ihan oma juttunsa. Kuitenkin se, että tahtoisin rakentaa kodistani nykyminäni oloisen pesän, kertoo siitä, etten ihan kokonaan ole luovuttanut. Että jokin pieni osa minussa katsoo tulevaan, suurimman osan väistäessä.

Reilut puoli vuotta olen jo lipunut tarkoituksettomuuden virrassa. Olen lipunut siellä ehkä jo kauemminkin, mutta vasta viime keväänä uskalsin niellä realiteettini. Elämä ei milloinkaan olisi minun kohdallani kantava. Ei, vaikka niin moni ihminen sitä saattaa toiselle luvata.

Elämä ei aina kanna. Ei kaikkia. Minä jos kuka, tiedän, kuinka maa voi murentua jalkojen alta ja tuulet pirstoa kerta toisensa jälkeen unohduksiin kaiken sen, mitä huolella siihen asti olet rakentanut. Ei elämä silloin kanna, kun itseltäänkin katoaa.

Puoli vuotta olen yrittänyt kulkea toisenlaisin askelin. Sellaisin askelin, jotka yhden ihmisyyden ovat jo nähneet ja loppuun matkanneet. Kesäni kului hurjan uupuneena ja kysymykseni kuuluikin: ”Kuinka kauan levätään siitä elämästä, joka oli liikaa?” On todella vaikea elää ihmisen oloisena olentona ihmisten joukossa, kun sisäisesti kokee olevansa jotain aivan muuta kuin ihminen. Kun on kulkenut riittävän kauas siitä ihmisestä joka joskus on ollut, ei lopputulosta enää ihmiseksi tunnista.

Matka ihmisestä siihen mittaan, että ihmisyyskokemus päättyy, on omalla kohdallani ollut hurja. Ei ihme, ettei sellaisesta säily ihmisenä, vaan olemustaso muuttuu joksikin toiseksi. Sille olemukselle en vielä ole keksinyt kuvaavaa nimeä. Sen tiedän, että erillisyys ja yhteydettömyys ovat tämän olemuksen kantamia raskaita asuja. Niitä olen kantanut ylläni siitä asti, kun keväällä katsoin silmiin kaiken tarkoituksettomuutta ja nielin karun totuuden siitä, etteivät kokemani järjettömyydet milloinkaan löytäisi merkitystä, vaan kaikki koettu olisi aivan turhaa. Nielin myös sen, että vaikka haluaisinkin uskoa mahdollisuuteen mahdottomuudessa, ei oma mahdollisuuteni sittenkään kantaisi mukanaan minkäänlaista lupausta paremmasta. Toki ei liioin pahemmastakaan. Puhtain mahdollisuus vain olisi, mitään lupaamatta.

Ulkoisesti voin puhua toiselle ihmiselle kuten ihminen puhuu, mutta usein se on vain rooliasu, jonka laitan ylleni, että näennäisesti voin toimia ihmisten maailmassa. Roolit ovat kuitenkin uuvuttavia, varsinkin silloin jos yhteyskokemus toiseen ihmiseen puuttuu. Roolisuoritus on silti helpompi valinta kuin yrittää selittää itseään ja kertoa todellisia kuulumisiaan ja valottaa yksinäistä mielen maailmaansa. Ja se maailma todella on yksinäinen kaiken koetun jälkeen, kun yksi ihmisyys on loppuun katsottu.

Sitä tahtoisi kuvitella, että aina kun jokin loppuu, uusi alkaa automaattisesti. Ja että se jokin uusi olisi jollain tavalla hyvä, ehkä parempikin kuin se mikä on päättynyt. Näin ei kuitenkaan ole. Uusi voi alkaa aina, ajatellen sitä, että energiakaan ei koskaan häviä, vaan muuttaa muotoaan, mutta uusi ei todellakaan joka tapauksessa tarkoita parempaa. On vain ihmisille tyypillistä ylläpitää jotain lohtua paremmasta varsinkin silloin, kun kärsimystä on kohdannut enemmän kuin jaksaisi. Se, että yksi kärsimys lakkaa, ei tarkoita seuraavan askeleen synnyttävän onnea. Seuraava askel voi aivan yhtä lailla saada aikaan entistäkin pahempaa tuskaa.

Mutta kuten aiemmin totesin, jokin osa minussa katsoo tulevaan. Se katsoo siitä huolimatta, että jos tulevaisuuteni mitään lupaa, niin menneen ihmiseni kokemuspohjalta katsottuna tuska vie voiton hyviltä kokemuksilta. Uskonkin, että se osani, joka tulevaan katsoo, on menneisyydeltäni riisuttu. Se on osa, joka kyllä muistaa, mutta siitäkin huolimatta uskaltaa katsoa loputkin korttinsa.

Niin. En ehkä unelmoi enää menneen ihmiseni lailla, mutta seinämandalaani katsoessani ymmärsin luoneeni kotiini jotain todella oikeaa. Jotain ihan oman oloistani ja näköistäni. Sellaista, mikä kutsuu ympärilleen lisää värejä. Ja sellaista, mikä inspiroi luomaan lisää näitä oikeanlaisia elementtejä elämääni. Ei ainoastaan kotiani ja maallisia asioita ajatellen, vaan nämä oikeanlaiset elementit voivat tarkoittaa myös sitä, että opin itsestäni jotain uusia ajatuksia ja löydän uuden sävyisiä näkökulmia, jotka mahdollistavat kevyemmän kulun kaikessa elämän epävarmuudessa ja mitään lupaamattomuudessa.

Elämä on absurdi juttu, josta toisinaan voi selvitä paremmin vaikkapa mandaloita virkkaamalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: