Minä

Ira Mäkelä

47-vuotiaana pysähdyin kysymään itseltäni: ”Mitä osaan?” Totesin, että psykoosit minä ainakin osaan jo etuperin ja takaperin, kerien ja volteillakin. Mutta entä kun se sarka ei innosta? Mitä muuta ihmettä osaisinkaan, jos psykoosieni aika olisikin ohi, jos joku voisi luvata minulle 100 %:n särkymättömyyden?

Särkymättömyyttä ei kanna matkassaan kukaan. Siltikin jouduin jossain kohdin pohtimaan, onko lukuisten psykoosien jälkeen enää elämää. Miten ja millaisena matka voi jatkua, kun on kerta toisensa jälkeen kokenut jotain sellaista, mikä omalle hauraalle mielelle on liikaa? Ja mitä sellaista osaisin, millä voisi yhä olla jotain merkitystä, sillä enhän tee enää juuri mitään koulutuksillani ja työkokemuksillani, ollessani työkyvyttömyyseläkkeellä? Mitä juuri minä osaisin tehdä?

Jos jotain osaan tehdä hyvin, niin se on isoäidin tilkku! Niin monta torkkupeittoa olen jo vääntänyt, että siinä tilkussa alan olla aika ammattilainen. Luovakin minä osaan olla, joten miten yhdistäisin tämän rajallisen virkkauskykyni ja luovuuteni: siinäpä pähkinää kerrakseen. Mutta kuten kaikki pähkinät, tämäkin pähkinä ryhtyi ratkeamaan ja avaamaan jonkinlaisia tienviittoja, kunhan vain otin koukun käteeni ja ryhdyin virkkaamaan isoäidin tilkkua!

Ehkä tärkein oppini tähän mennessä on, että taidot voi hyvinkin usein korvata luovuudella!

%d bloggaajaa tykkää tästä: